Hämärän vuodet

  • Julkaistu: 13.4.2018
  • Tarinat, Asukkaat
  • Asukastarinat:
  • Betesda-säätiön palvelukotien asukkaiden kertomuksia.

Olin 80-luvulla sairaalassa monta vuotta ja pidin aamu- tai iltahartauden, en muista enää kumman, mutta yleisradiolle kuitenkin. Korostin siinä kodin ja perheen merkitystä, sillä mieleni oli jossakin vaiheessa järkkynyt kuten niin usein käy jossakin vaiheessa naisille, siinä vaiheessa, kun he lähestyvät vanhuutta vaihdevuosien jälkeen. Sain hyvää psykiatrista hoitoa ja myös teologi Päivi jutteli kanssani. Hänet vihittiin myöhemmin papiksi. Minut on kastettu, niin kuin lapsenikin, evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvaksi ja kaunein muisto matkani varrelta on se, kun lapsenlapseni Emmin lapset saivat kasteen sakramentin kirkossa ja naispappi kätteli minua ja onnitteli kun olin saanut elää näinkin kauan. Samoin onnitteli tasavallan presidenttimme vanhaa veteraania itsenäisyyspäivän juhlassa, kun tämä oli ehtinyt elää niin kauan.

Lentäviä lauseita on nuoruus ja nätti ja vanhuus ja viisaus. Nyt asun hoitokodissa eli sairastuminen jatkuu, vaikka on siirtynyt enimmäkseen fysiikan puolelle. Olen sänkypotilas kaaduttuani, jalat eivät kanna, olen kuin siipirikko lintu, mutta muutettuani tänne iltasanomien toimittaja teki juttua nykyvaiheistani ja kirjoitti, että muistini on terävä kuin partaveitsi. Onhan se vähän siitä rapistunut, mutta koska olen erittäin huono näköinen, assistenttini ja ystäväni kirjoittaa tämän puhtaaksi. Yhteistyössä on voimaa. Saan jo olla eläkkeellä, joita minulla on neljä, mutta olen kuullut monen ikäiseni valittavan yksinäisyyttä joko kotona tai laitoksessa. 70-luvulla touhuttiin paljon, meillä ja muualla, sen asian puolesta, että parempi olla kotona kuin laitoksessa, mutta jos on sairas siinä määrin, ettei selviä yksin, eikä ole puolisoa tai omaishoitajaa, on sairaala tai hoitokoti paras vaihtoehto.

Olen ollut täällä hoitokodissa kauan aikaa ja ehtinyt käydä läpi elämää. Harrastin aikanani joogaa, luin psykologiaa ja kaikkea mahdollista, mutta kuten ystäväni kanssa olen pohtinut, näkö on se aisti, jonka toivoisin säilyvän loppuun saakka. Sanotaan, että myös yksinäisyys on uusi kansantauti ja myös diabetes jota sairastan. Jos verensokeri laskee liikaa, sanotaan, että ”potilas kiukuttelee”. Tässä on tullut melkoiseksi asiantuntijaksi ja oman itsensä omahoitajaksi. Vanha isoäiti voi esimerkiksi antaa paljon tuleville sukupolville. Nuorten kirjat koskettavat usein samoja ongelmia kuin omat ongelmani. Esimerkiksi näin: päähenkilö yrittää nähdä kaikissa valoisan puolen eli katsella kohtaloaan vaaleanpunaisten silmälasien läpi, kun hän toivoo joululahjaksi nukkea ja saakin kainalosauvat, hän iloitsee siitä, ettei tarvitse käyttää niitä. Elämä on joskus kuin amfiteatteri: kuoro laulaa yhtä ja elämä tarjoaa iloa sekä joskus surua. Ne karaisevat, jos kärsii kuin spartalainen.

Tuula Saarto


Jaa sivu