Tarina Keijusta

  • Julkaistu: 15.6.2018
  • Tarinat, Asukkaat
  • Asukastarinat:
  • Betesda-säätiön palvelukotien asukkaiden kertomuksia.

Oli lämpöinen ja tyyni perjantai-ilta. Olen pakertanut koko iltapäivän äitini kanssa kasvimaalla, kunnes kello kahdeksan lopetamme työt ja äitimuori sanoo:

- Nyt voit pitää vapaata lopun illan, koska olet auttanut minua jo tarpeeksi.

- Entä palkanmaksu?

Äitini sujauttaa käden taskuunsa ja sanoo:

- Kas tuossa on viisi euroa.

- Kiitos.

Lähden kävelemään kotitaloa kohden raha kädessäni, kun mieleeni juolahtaa eräs asia. Aamulla televisiossa puhuttiin uskomuksista sekä selvästä taikuudestakin. Nämä kaksi asiaa liittyivät monella tavalla toisiinsa. Televisiossa puhuttiin esimerkiksi monenlaisista haltioista, jotka liittyvät kansanperinteeseen, mutta mieleeni jäi erityisesti uskomukset keijukaisista. Ohjelmassa sanottiin, että keijun, tai ryhmän keijukaisia voi kohdata sumuisella niityllä öiseen aikaan. Tätä asiaa pohtiessani alan vaihtaa vaatteita, syön hiukan, ja menen suihkuun. Suihkussa ollessani huomaan hetken tuumattuani, että kotimme lähistöllä on ainakin kahdessa paikassa sumua niityn yllä myöhään illalla, yöllä sekä aikaisin aamulla. Suurimmassa määrin sumua on kuivuririiheä vastapäätä olevasta metsänreunasta hieman Kellokoskelle päin.

Olen makaamassa sängylläni ja kello on jo kymmenen, kun tuumaan, että lähden ottamaan asiasta selvää. Kello kymmenen aikaan illalla on jo riittävän pimeää, että kukaan ei huomaa kävelyretkeäni. Pistän takin ylleni ja lähden kävelemään raikkaaseen kesäilmaan. Ohitan Ritakallion talon, jonka jälkeen näen tiellä kaksi kissaa tappelemassa keskenään, mutta en kiinnitä siihen sanottavaa huomiota. Katson taas kelloani – viisi yli kymmenen. Television-ohjelmassa sanottiin, että haltiat ovat liikkeellä noin kello kymmenen ja aamuneljän välillä yöllä.

Olen riihen kohdalla, kun kuulen jotain jyrähtelyä taivaasta. Ukkonen, tuumaan. Jatkan kävelyäni kohti metsänreunaa, kunnes viiden minuutin päästä olen saavuttanut sumuisen metsänreunan. Näen ainoastaan sumua metrin korkeudella 30 metrin säteellä, enkä mitään muuta. Käännän selkäni ja lähden kävelemään takaisin tulosuuntaan päin, kun sumusta kuuluu outo napsahdus. Käännyn äkkiä takaisinpäin ja mitä näenkään: pieni ihmisen korkuinen siivekkääseen läpinäkyvään hameeseen puettu nuoren tytön näköinen olento katselee minua pellolla lähellä metsän reunaa. Välimatkaa on 15 metriä. Olento sanoo:

- Luulin, että et usko keijuihin?

- Nyt uskon, mutta mitä haluat minusta?

- Haluan tietää mitä teet sumuisella pellolla tähän aikaan yöstä?

- Olen kuullut, että keijut ovat liikkeellä tähän aikaan vuorokaudesta.

- Tuo on totta, mutta tiedätkö myös ettei meitä kannata suututtaa?

- Miksi ei?

- Onnettomuus voi kohdata sitä, joka suututtaa keijun.

- No nyt ainakin tiedän sen.

Olento hymyilee kirpeää hymyä ja katoaa. Minä puolestaan tuumaan kävellessäni kotia kohden, että keijuja on olemassa. Olen nähnyt sellaisen ja jopa puhunut sellaisen kanssa.


 Risto Allonen (Tarina hänen kirjastaan: Novelleja ja aforismeja)

Metsäkuva.jpg

Jaa sivu